torstai 1. marraskuuta 2012

Vihkon kätköistä...

Tänään löysin tekstin vihkosta, jota oon nyt pitäny koulussa mukana muistiinpanoja varten. Ei oo kauaakaan, kun sen oon jossain angstipuuskissani kirjottanut, eikä sen paikka välttämättä olisi täällä, mutta jotenkin siitä pisti silmiin se fiilis mitä käyn läpi päivittäin. Tässäpä siis teille syvää harmia siitä, kun ei musta sitten kai koskaan tullutkaan sen erikoisempaa:

Ihan vaan äkkiä haluun kertoo semmosen, että on vähän eksistentiaalisen kriisin jyvänen muhimassa mahan pohjassa. Nimittäin tuntuu ihan etten mää tee mitään. Vaikka kyllähän mä teen aika paljon. Käyn koulussa (tehtävien tekeminen vähän tökkii), joskus harvoin töissäkin. Nään ystäviä (niitäkin kai liian vähän ja aina omatunto soimaa) ja nautin musiikista ja tv:stä ja vitseistä ja kuvista. Lenkilläkin käyn vaihtelevalla innostuksella. No mutta silti vähän harmittaa. Nimittäin harmittaa nyt tää ala, jolle valmistun keväällä, kun tää on vähän niinkun ei mitään. Ei ainakaan mitään mielenkiintoista kerrottavaa tai näytettävää tuu oleen. Tiiän kummiskin, että tähän musta kuitenkin on varmaan eniten kaikista maailman hommista, kun oon sillai luovalla tavalla aika onneton tapaus. Ja kun älykkyyttä jaettiin niin ehdin paikalle vasta siinä vaiheessa, kun tunneäly meni jakoon. Sillonkin oon tainnu välillä vaan vilkuilla ikkunasta ulos, että joko pääsee. Nonni, eli ei tuu musta mitään muodikasta eikä semmosta millä hirveesti vois kehuskella, mutta varmaan aika tosi hyvä tarhantäti. Tänään se vaan harmittaa kummasti.


No joo. Vähän tollasta väsyneen ja stressaantuneen ihmisen hölinää. Mä todella oon ilonen siitä, että saan käydä koulussa ja saan pian ammatinkin. Joku siinä vaan on, että noi koulujaksot pistää kummalla tavalla ahdistaan ja auta armias kun näkee ja kuulee muiden ihmisten opiskeluista ja töistä, jotka kuulostaa niin hienoilta ja upeilta kun en edes ymmärrä niitä hienoja sanoja mitä käytetään. Oon hirvee vertaan, se on mun todellinen heikkous. En osaa arvostaa näitä omia hommia paljookaan. Totuus on kuitenkin se, että mä tiedän olevani tosi hyvä tässä jutussa mitä teen. Ja siitä on syytä olla iloinen ja kai ylpeäkin. Näytekansionkin suhteen alan oleen hienolla alulla ja epäilen sen valmistuvan kunhan vaan jaksan ylläpitää tätä ryhtiliikettä seuraavat 12 viikkoa. Ja jos oikein lähden analysoimaan tollasta puuskaa, niin taitaa tässä vähän jo pelottaa se valmistuminen. Siinä on niin monta monessa, hitto. Mitäs sitten jos en saa töitä? Mistä sitä rahaa sitten tulee? Koska pitää alkaa maksaan takas opintolainaa? Haluanko oman kodin? Joudunko ikuiseen keikkatyökierteeseen ja turhaudun siihen? Pitäiskö opiskella vielä lisää? The list goes on. Nää nuoren aikuisen ongelmat ottaa kyllä ihan voimille!


Loppukevennys:


Tämmöset jutut saa mut uskoon siihen, että kaikesta selvitään ja että lapset on mun lempijuttu ja että homman juoni on se, että kaikki on punaista.

9 kommenttia:

  1. Mahtavaa, että uskallat kirjoittaa tällaisesta julkisesti!

    Itse olen kamppaillut samanlaisten ajatusten kanssa suhteessani hoitoalaan. En ole elämässäni tehnyt oikeastaan mitään muita töitä (elämäni uraputki alkoi vanhainkodin ulkoiluttajana ja siitä se oli sitten menoa epäpätevänä lähihoitajan hommiin ja hyvää palautetta saatuani hain lukion jälkeen sh-kouluun).

    Ei tullut mieleenikään että voisin joskus kyseenalaistaa mielenkiintoni hoitotyöhön. Vaikka muistan kyllä sen, että kun työkaveri vanhainkodilla ehdotti minulle ensimmäisen kerran sh-koulua, oli ensimmäinen reaktioni: "No mut eiks mun koko lukion käyminen mee sitten ihan hukkaan?"

    Alusta asti sh-opinnot tuntui raskailta ja homma takkusi, etenin kuitenkin tasaisen varmasti, joskin aika huonoin arvosanoin (varsinkin kun oli tottunut olemaan se vähintään kasin tyttö, oli pudotus järkyttävä :D). Toisen opintovuoden puolivälissä homma kuitenkin meni siihen, että tuli paljon hylsyjä ja yksityiselämän puolella oli paljon ikäviä juttuja. Ei paljoo kiinnostanut. Mikään.

    Viimeinen niitti oli se, kun sain koulun painostuksesta ottamastani sikainfluenssarokotteesta rokotereaktion eli käytännössä sairastin sikainfluenssan. Viikko 40 asteen kuumeessa kesken kirurgian vuodeosaston harjoittelun ei ollut parasta. Jouduin siis myöhemmin korvaamaan nuo sairasviikon menetetyt tunnit ja se taas sotki tulevia opintoja. Tuolloin jätin lukuvuodelta Mielenterveys potilaan hoitotyön kokonaan pois ja samalla tehtiin päätös keväällä alkavasta välivuodesta.

    Sain onneksi opettajilta tukea välivuoden pitämiseen eikä sitä karsastettu kuten olin vähän pelännyt. Tein koko vuoden kuitenkin alan hommia enkä kertaakaan vakavissani miettinyt ettenkö palaisi kouluun.

    Viime syksynä sitten siis palasin ja jotain oli ehdottomasti muuttunut. Arvosanat olivat parempia, opiskelu tuntui mukavammalta jne. Jotain kuitenkin edelleen puuttui. Viime keväänä tajusin sen olevan arvostus hoitotyön ammattilaisia ja tätä kautta myös omaa ammatti-minääni kohtaan.

    Pystyn niin allekirjoittamaan tuon mitä sanoit: "Nimittäin harmittaa nyt tää ala, jolle valmistun keväällä, kun tää on vähän niinkun ei mitään. Ei ainakaan mitään mielenkiintoista kerrottavaa tai näytettävää tuu oleen." Just tolta mustakin on usein tuntunut.

    Mulla oli siis aika ikävä työpaikka välivuoden ajan ja se pitkälti muokkas mun ennakkoluuloja hoitoalaa kohtaan. Pikku hiljaa nykyisen harjottelun myötä mun käsitykset hoitoalasta ja ihmisistä siellä on alkanut murtua ja en enää oleta ja odota pahinta. Olen jopa löytänyt hoitajia, joita voin vilpittömästi katsoa roolimalleina.

    Toukokuussa valmistun sairaanhoitajaksi. Lause herättää vähän ristiriitaisia tunteita edelleen. Haluan ehdottomasti valmistua. Samaan aikaan kuitenkin pohdin, miten voisin soveltaa koulutustani jotenkin vähän epätavallisemmalla tavalla. Siis että ei tarvitsisi mennä tavalliseen osastotyöhön, koska se mulla tuntuu tökkivän ja pahasti. Sairaanhoitajan vastaanotosta tykkään kovasti ja toivon, että voin uraani tehdä sillä puolella. Tai sit lähden jatko-opiskeleen opettajaksi jossain vaiheessa tai jotain. En tiiä. Joogajutut kiinnostaa oikeesti ihan kaikkein eniten ja niihin aion panostaa koulun jälkeen ihan täysillä.

    Aikamoinen vuodatus tuli tästä, en tiedä miksi tähän aloin tästä kirjoittaa :) Mutta täytyy sanoa, että kylläpä selkeytti ajatuksia käydä läpi viime vuosia. Avasit selvästi minussa jonkin lukon, kiitos :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi hitto. Nyt tuli kyllä ihan puskista. Oon tässä vartin verran nojannu käteeni huuli ja silmät pyöreenä ja ollu aika vaikuttunut sun kommentista.

      Tuntu kieltämättä itestäkin aika helpottavalta saada tää ulos. Ja kiva myös ettei tää avautuminen menny hukkaan tai saanut osakseen vaan kritiikkiä siitä ettei pitäis aina turhista valittaa.

      Oman paikkansa löytäminen ei varmasti oo kellekkään sitä helpointa etsintätyötä, mutta ehkä jopa enemmän pitäis vaan uskaltaa luottaa vaistoon ja antaa mennä. Toki oon myös ehdottomasti sen kannalla, että asioita ei saa jättää kesken (itseään saa haeskella välillä, ja sitä kuuluisaa motivaatioo... mutta sitten lopulta tekee hyvää kun saa esimerkiksi opinnot päätökseen).

      Pitäis myös jollain tavalla oppia pois niistä ajatuksista, jotka lannistaa. Koskaan ei pitäisi verrata itseään muihin, kaikilla on omat peikkonsa. Jotenkin tarvis saada se moodi päälle, että tiedostaa oman työnsä tärkeyden ja vähän realisoi asiaa. Nimittäin, onhan se aika absurdia että hoitotyö tuntuu merkityksettömältä. Kuitenkin jokainen ihminen MEITÄ tarvitsee jossain elämänsä vaiheessa. Onhan se selvää, että helposti alkaa kiinnostamaan kaikki muodikas mitä tulee joka tuutista ja johon on jollain tavalla helppo samaistua.
      Mulla on kuitenkin vähän sellanen kristillinen fiilis työnteosta ylipäätään, et kaikki on just niin tärkeetä kun siitä ite tekee. Pitää luottaa.

      Ehkä pelottavin tunne on se, kun jo opiskeluaikana ala, joka siintää tulevaisuudessa tuntuu velvoitteelta eikä niinkään ihanalta maalilta jonne haluaa kaikin voimin luovia. En kestä ajatusta siitä, että töihin (sellaseen jossa aikoo olla eläkeikään saakka) on PAKKO mennä.
      Siitä mä haluan oppia pois ja kehittää itseäni.

      Ja mitä sun tulevaisuuteen tulee, niin jos jooga kiinnostaa niin sen perässä sitten. Välillä on virkistävää tehdä jotain ihan muuta kun mitä on ennalta käsikirjotettu.


      Tuli vähä sellanen tyhjäntoimittaja-drphil -olo tässä. Mut ilmeisen tärkeitä juttuja nää on, ku asiaa tulee niin paljon etten enää pysy itekkään perässä. :D


      Poista
    2. :D Kiitos! En nyt jatka tätä enää mitenkään, koska keskustelu on tälleen jo niin tyhjentävä ja kaunis <3

      Poista
  2. Hyvä kirjotus! "Totuus on kuitenkin se, että mä tiedän olevani tosi hyvä tässä jutussa mitä teen." - toi nyt on aika tärkee asia, että vaikka onkin tollasia fiiliksiä pinnassa, niin tiedostaa silti kuitenkin että ei oo ihan täysin turha jätkä. Mun mielestä kyllä sunkin ammatti on tosi tärkee, koska hyviä tarhantätejä tarvitaan aina! Ja sut vähääkään tuntien oot niin lapsirakas, että et sä nyt ihan hakoteillä voi olla... Voisin veikata että jos oisin pikku-Janni tarhassa niin oisit takuulla mun lemppari tarhatäti!

    "Ja kun älykkyyttä jaettiin niin ehdin paikalle vasta siinä vaiheessa, kun tunneäly meni jakoon", haha ollaan varmaan oltu samassa jonossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo pakko täs on joku luotto itteensä pitää. Ja joo, kyllähän sen semmosella konkreettisella tasolla tiedostaa että tää duuni on tärkeetä. Minne ihmiset muuten sullois vanhempansa ja lapsensa. Välillä vaan tulee se kurjuuden hetki, kun tuntee vähemmän arvostusta omasta duunistaan ku joku puoliturha julkkis telkkarin kokkiohjelmassa. Mut siitä aina noustaan ja sit ollaan hetken päästä taas rähmällään. Elämää makeimmillaan.

      Sitä paitsi mä oon päättänyt, että isona musta tulee Amerikan presidentin lastenhoitaja, ja sitten on mitä näyttää jessus sentään!

      ps älä oo niin varma, oon saanu jo epäileviä kommentteja mm. siitä että näytän IHAN TYTÖLTÄ ja ihmetystä siitä miks mun neulepuserossa on reikiä...

      Poista
  3. Höh jos susta tuntuu tolta. Mää oon sitä mieltä että oot kyllä ehkä cooleimpia kavereitani mitä ammatteihin tulee, koska jaksat ajatusta siittä että kattot muiden perään.

    Olisin eniten ylpee ittestäni jos musta olis siihen että hoitaisin muita, mutta hyvä ku osaan ja uskallan ittestäni pitää huolta. Kyllä mää vaan sanon että lähihoitajat sun muut teikäläiset maan perii. Ei tässä elämisessä oo mikää kummiskaan niin tärkeetä ku se että me vähän yritetään saada toisillemme hyvän olon tunnetta enkä mää keksi kauheesti sitte vanhalla iällä muuta lähimmäisenrakkautta ku sen että joku silloin ensinnäkin jaksais mua ja syöttäis mua ku en itte enää jaksa käsivartta nostaa. Kyllä mää sun hoitoon mukulatkin antaisin.

    Häntä pystyyn vaan, mää oon ainakin ylpee susta ja siittä että oot lähteny noinkin raadolliseen työhön ja vielä into piukassa lähditkin, muistan. Ja oon ylpee ja kiitollinen jokaisesta asiakkaastaan välittävästä lääkäristä ja hoitajasta mitä tässä maassa on. Vielä ku saisitte työstänne järkevää ansioo. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kyllä kestä näitä kommentteja, joita oon asian tiimoilta saanut viime päivinä. Tulee niin hyvä mieli, ettei voi ollakkaan! Jotenkin antaa ihan hirveesti tsemppiä tän homman loppuunviemiseen.

      Kiitos Jenni. (vaikka mun on vieläkin vähän vaikee uskoo, että oisin cool..jos tiedät mitä tarkoitan :D)

      Poista
    2. "Cause you're like the coolest person i know, and you don't even have to try"
      "I try really hard, actually"

      Sää vissiin oot sitte mun Paulie Bleeker... :'---)

      Poista
    3. onni etten voi saattaa sua siunattuun tilaan :DDD

      Poista