Tasa-arvoa.

Seuraa hölynpöly-blogin vakavampi osuus. Taino ainakin ajankohtainen osuus.

Tänään oli töissä merkillinen päivä. Aamulla eräs työkaveri ihmetteli, että minkästakia nyt liputetaan ja hänelle sitten kerroin, että on Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä niinikään. En meinannut päästä irti ajatuksesta, että nämä ihmiset, jotka eivät edes tiedä mikä päivä tänään on, tuskin kohtaavat arjessaan niitä vääryyksiä, joiden muuttamiseksi toiset taas taistelevat. No sitten kaikenlaisten sattumien kautta olinkin aamupäivällä jo Finlaysonilla katedraalissa lapsiryhmän kanssa pääsiästä kirkontapaan juhlistamassa.

Mietin melkolailla kuuluuko tämä asia tänne, mutta mitäpä sitä salailemaan. Itsehän olen siis kirkollisveroa maksava kansalainen - ainakin toistaiseksi. (Ei liity asiaan juuri millään tavalla, mutta kuitenkin.) Oon tässä jo monet vuodet miettinyt, että onko tässä nyt oikein mitään järkeä, epäilyttävää hommaa. Kaiken epäilyttävyys korostui tänään, kun erityisen miellyttävän ja sydämellisen oloinen naispappi kertoi pääsiäisen tarinan lapsille ymmärrettävällä tasolla. Toisin sanoen, tarina oli riisuttu sellaiseksi mitä se todella on pähkinänkuoressa. Kuulosti mielikuvitukselliselta sadulta. Hahmot ei vaan olleet karhuja, jäniksiä, kissoja tai pingviinejä. Oli Jumala, Jeesus, Pontius Pilatus ja Herran enkelit. Lapset tuijottivat herkeämättä, kirkkain silmin, edessään seisovaa pappia ja kuin pesusienet imivät tietoa ja tunnelmaa itseensä. Messuamisen jälkeen lapset saivat kiertää kirkossa tutkimassa paikkoja ja yksi lapsi tuli ilmoittamaan minulle henkilökohtaisesti: Jeesus on Jumalan poika. Nyökkäsin häkeltyneenä.

En tiedä miksi, mutta kun kaiken lopuksi pappi kiitti aikuisia siitä, että olemme tuoneet lapset kirkkoon mulla nousi pala kurkkuun.

Tänään on suuri päivä niille, jotka vaalivat täydellistä tasa-arvoa. Tänään on saanut kirjoittaa nimensä adressiin, joka vaatii tasavertaista avio-oikeutta myös homopareille. Otsani rypistyy ajatuksesta, että kannustanko minä niitä ihmisen alkuja vastustamaan sitä minkä itse tänään allekirjoitin. (Toki tämä kirkkoreissu oli minusta itsestäni täysin riippumaton, mutta väkisin sitä on roolimallina ja henkilö jota katsotaan ylöspäin. Ei siinä voi alkaa selostamaan, että hei teillä on myös oikeus olla uskomatta tähän.)

On kai muodikasta sanoa, että hei homot rules (oke toi ei varmaan oo ollu muodikasta enää muutamaan vuoteen..) ja sillä varmasti saa itsensä sullottua johonkin cooliin lokeroon, kun on homoseksuaalisuuden suhteen myönteinen ja antaa kaikkien kukkien kukkia, kun sillä saa ainakin vanhempiensa kulmakarvat erikoisiin asentoihin. En pidä itseäni mitenkään erityisen suvaitsevaisena ihmisenä. Kyllä mä ihan avoimesti myönnän joskus arvostelleeni ihmisiä niiden ulkonäön tai jonkun muun toisarvosen seikan suhteen, tahattomasti jopa yleistävästi ja syrjivästi. Olen myös joskus sanonut jotain homoksi käyttäen sitä haukkumasanana, joko vitsillä tai tosissani. Olen sortunut suunnilleen kaikkeen, mitä tasa-arvon vastustaja pitää normaalina kunnollisen ihmisen käyttäytymismallina. Kovasti kuitenkin haluaisin parantaa tapani, mielestäni on kuitenkin erityisen tärkeää, että jokainen saa tämän elämänsä elää kuten haluaa ja rakastaa avoimesti sydämensä valittua.


Pian valmiina lähihoitajana, lapsien kasvattajana, en halua ajatella olevani ennakkoluuloinen, loukkaava tai syrjivä ketään kohtaan. Jotenkin toivoo, että omalla käytöksellään pystyisi luomaan ilmapiirin, jossa lapset oppisivat arvostamaan ja kunnioittamaan toisiaan ihmisinä; riippumatta ulkoisista tekijöistä tai arvoista. Itse on oppinut puhumaan rikkaudesta, kun on kaikenlaista porukkaa samojen seinien sisällä, toivottavasti nämä muksut ei opi puhumaan mistään rikkaudesta, vaan päiväkotiryhmien monimuotoisuus antaa vakaan pohjan eri kulttuurien ja taustojen arkisuudelle. Mielestäni on tärkeämpää on oppia sanoittamaan omia tunteitaan kuin oppia vertailemaan kulttuureja keskenään.
Vastedes haluan kiinnittää omassa työssäni huomiota "tyttö-poika -parit" -ajatteluun. Se on pelottavan kovaa iskostunut jo kolmevuotiaan ajatusmaailmaan, mikä sinänsä on luonnollista ja ymmärrettävää. Haasteena onkin saada lapset ja tietysti myös hoitajat pois oppimaan tästä mallista. Kukaan ei kärsi, jos pojat haluaa tanssia poskivalssia ryhmän perjantaidiskossa.
Ikuisena pessimistinä luulen, että ennakkoluuloja tulee aina olemaan. Toivon kuitenkin, että ne muuttavat muotoaan ja eivät enää tulevaisuudessa yhtä vahvasti loukkaa tiettyä ihmisryhmää tai yksilöä.

Tiedostan, että mikään ei ole mustavalkoista. Ja toivon, että se joka tämän tekstin lukee ei tule pätemään mistään pahanilman lintuna. Kirjoituksen perimmäinen tarkoitus oli saada jotenkin ulos ne tunteet ja ajatukset, joita kävin tänään läpi, kun en sitä paremminkaan osaa tehdä. Enkä tarvitse ketään kertomaan mitä mun pitäisi tehdä esimerkiksi kirkkoon kuulumisen suhteen, sen ehkä joskus vielä pystyn itse päättämään. Kaikessa tässä ilmeisesti punaisena lankana oli se, että mä toivon ettei nämä nyt viisivuotiaat joudu enää aikuiseksi kasvaessaan kirjotteleen adresseja näin perustavanlaatusista kysymyksistä. Ja jotenkin on toiveet korkeella, että pystyisin itse vaikuttamaan omalla työlläni ainakin siihen, miten ne nassikat oppii tän maailman ja muut ihmiset näkemään.


Todella hyvää loppuviikkoa kaikille!