Alusvaatteiden ostaminen on hyvin epämiellyttävä kokemus, edelleen kaikkien vuosien jälkeen. Kun vihdoin olet saanut kerättyä itsesi, suunnannut keskikaupungin liikkeisiin ja kahlannut rekkien välissä etsien mieltymystesi mukaisia kangaskappaleita, kohtaat jälleen sovituskopissa lymyävät traumat. Sovituskopissa on nihkeää, happi on kadonnut mystisesti koko osastolta eikä yksikään vaate tunnu sopivalta. Puet vanhat ja nyt hyvin kuluneen oloiset vaatteet yllesi, nostat sovitetut rintaliivit rekkiin miten sattuu henkilökunnan huoleksi ja poistut nopeasti paikalta.
Kuulun itse hyvin vahvasti edellä kuvaillun käyttäytymistavan tahattomiin kannattajiin. Harvassa ovat he, jotka eivät kuulu. Muistan kuin eilisen päivän kuinka äitini opetti kuinka kokotaulukkoa tulee lukea, miltä sopivien liivien kuuluu tuntua ja muut tärkeät seikat ensimmäisiä liivejä ostaessa. Hän ei osannut kertoa miten tuntea itsensä rennoksi sovitustilanteessa, ei osannut kertoa opastava myyjäkään. Vanha ahdistus siirtyi sukupolvelta toiselle. Äitini nimittäin vannoo yhden merkin ja mallin nimeen ja ostaa uudet liivit aina uuden värisävyn tullessa markkinoille. Sama ei kuitenkaan toimi itsellä painonvaihteluiden näkyessä ensiksi aina kuppikoossa, valitettavasti. Pitäisikö vain vapauttaa itsensä ja antaa roikkua?
Tilanne kohdallani ei onneksi ole näin hankala todellisuudessa. Tovin väännettyäni kättä ensimmäisetä aiheesta josta uskaltaisin kirjoittaa törmäsin vain vanhaan traumaani. Olenhan omasta mielestäni ainakin melko hyvä valittaja, joten tartuin tuumasta toimeen. Sotaretkeni keskikaupungin liikkeisiin tuotti seuraavaa tulosta:
kuvat: KappAhlps. Vuosia sitten eräs ystäväni lähtiessään riehumaan festareilla odottamalleen keikalle riisui mokomat pihdit yltään todeten "Ota noi, ne tulee kuitenkin vaan hikisiksi". Kadehdin häntä vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti